keskiviikko 3. toukokuuta 2017

All the World Is Out of Your Hands

Huh huh, edellinen postaus on oikeasti tammikuulta! Kävin puhelimestani läpi kuvia ja yritin muistella mitä olen jo tänne laittanut, mutta enhän minä tänne melkein mitään ole lisäillyt aikoihin. Todella paljon on ehtinyt tapahtua näiden muutaman kuukauden aikana, enkä varmasti muista edes kertoa kaikkea. Aloitetaan kuitenkin "pienellä" kuulumisien kertomisella.

Koulu on lähtenyt enemmän tai vähemmän käyntiin. Pitkään tuntui siltä, ettemme tee siellä juuri mitään. Pelkäsin, etten tule oppimaan ikinä mitään kunnolla ja en koskaan valmistu, ainakaan tarpeeksi osaavaksi alan töihin. Kaikki muuttui, kun pääsimme teatterille tekemään työharjoittelua. Tuntui kuin koko maailma olisi auennut ihan uudella tavalla, kun pääsi pois koululta sieltä omasta "luokastamme". Vaikka olimmekin vain noin viikon ajan teatterilla harjoittelemassa, siitä oli niin paljon hyötyä ja varmasti olisimme kaikki halunneet olla vielä pidempäänkin oikeissa hommissa. Olen kaiken kaikkiaan todella onnellinen, että saimme näinkin aikaisessa vaiheessa tehdä meikkejä ja maskeerauksia ihan oikeisiin teatterinäytöksiin. Koulun alkuvaiheissa ennen tuota teatteriharjoittelua tuntu hetkittäin todella toivottomalta. Harkitsin useita kertoja ihan vakavissani koulun lopettamista ja alan vaihtamista, mutta onneksi, oi onneksi, en tehnyt mitään hätiköityä. Teatterilla näyttelijöitä meikatessani ihanan tiimin kanssa tuli niin vahvasti sellainen tunne, että ei jumalauta, täällä mun kuuluu olla ja tätä mun kuuluu tehdä.

Toinen osittain kevättäni varjostanut asia on ollut kesätyöt. Heittelin hakemuksia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja (täytyy myöntää että ensimmäistä kertaa) oikeasti panostin ja keskityin hakemuksien kirjoittamiseen. Silti mistään ei napannut. Pariin paikkaan pääsiin haastatteluun, mutten siitä enää eteenpäin, muutamista paikoista sanottiin suoraan että en tullut valituksi ja ikävä kyllä suurin osa paikoista ei koskaan ilmoittanut takaisin mitään. Joistain tuli pian hakemuksen lähettämisen jälkeen viesti, että ovat yhteydessä uudestaan hakuajan päätyttyä, mutta mitään ei koskaan kuulunut. En ala analysoimaan onko tämä katkeruutta huonon työnhakumenestyksen (onko tuo sana?) seurauksena vai ihan varteenotettava mielipide, mutta mielestäni tuollainen on todella epäasiallista. Varsinkin se, että luvataan ilmoittaa ja sitten ei ilmoitetakaan, mutta myös se, että ei tule mitään viestiä hakemuksen perään. Ei voi olla kovin suuri homma lähettää kaikille ei-valituille sama viesti "kiitos, mutta ei kiitos".
Anyway, tilanne alkoi näyttää jo todella synkältä, koska kesätöiden puuttuessa minun olisi täytynyt muuttaa porukoiden luo asumaan kesäksi ja en todellakaan sitä halunnut. Nyt näyttää kuitenkin jo valoisammalta, koska pääsen sekä kesä- että heinäkuuksi harjoitteluun kesäteatterille ja toivon mukaan minulle myönnetään opintotuki tätä harjoittelua varten. Sain myös tänään iloisen viestin eräästä hakemastani työpaikasta, jossa minua pyydettiin kyseisen firman toimistolle käymään huomenna. Vaikka mikään ei olekaan kesän kannalta vielä 100% varmaa, on fiilikseni paljon parempi ja positiivisempi kesän suhteen. Ehkä kaikki vielä järjestyy parhain päin!

Yritän edetä aikajärjestyksessä näiden kuvien kanssa, mutta voi olla että vähän heittelee.



Helmikuun alkupuolella aukesi haku Hyvien ja Huonojen Uutisten nauhoituksiin katsojaksi. Oltiin parin kaverin kanssa jo aiemmin todettu, että nauhotuksia täytyy päästä katsomaan nyt kun Kari Ketonen on mukana ohjelmassa. Lienee siis sanomattakin selvää, että ollaan kaikki Ketosen suuria faneja...tälleen lievästi sanottuna.
Heti kun aukesi tuo yleisöhaku niin pantiin sähköpostia menemään ja jo puolen tunnin sisällä sieltä vastatiin, että tervetuloa yleisöksi. Ihan mahtavaa!
Helmikuun viimeisenä päivänä huristeltiin studiolle nauhoituksia katsomaan. Oli mielettömän hauskaa nähdä ohjelmaa livenä! Nauhoituksien päätyttyä osa panelisteista jäi vielä paikalle istuskelemaan, osa yleisöstä lähti pois samantein, mutta osa jäi ottamaan yhteiskuvia. Meille tuli tietysti kauheat paineet, että kyllähän se kuva pitäisi saada, mutta uskaltaako mennä kysymään... En tiedä mikä rohkeusryöppy mulle siinä vaiheessa tuli, normaalistihan aika pitkälti välttelen vieraiden ihmisten lähestymistä, mutta päätin sekunnissa, että perkele, tällaista tilaisuutta ei ehkä toiste tule ja jos en nyt mene niin sitten kaduttaa. Lähdin kavereideni kanssa suuntaamaan katsomosta lavalle ja muistaakseni sanoin jotain sen suuntaista että "heei, saataisko me kuva?". En tiedä itsekään mitä tuollaisissa tilanteissa jännittää niin paljon, kun ihmisiä ne näyttelijät on siinä missä muutkin. Suuri osa heistä vieläpä (niin myös Ketonen) ovat ainakin näissä tilanteissa todella mukavia ja ystävällisiä. Ehkä mä tämän maskeeraajan homman kautta jonain päivänä sisäistän kunnolla sen näyttelijöidenkin ihmisyyden ja tietyn tavallisuuden.
Hauska juttu muuten: noiden nauhoituksien aikana olin juuri siinä vaiheessa, että halusin vaihtaa opiskelualaa kokonaan, mutta nauhoituksissa käyminen sai minut muuttamaan mieleni. Ohjelman kuvaamisen aikana nimittäin lavalla huiteli muistaakseni pariinkin otteeseen maskeeraaja puuteroimassa/muuten fiksailemassa panelistien pakkelia. Päähäni pälkähti heti että hei, jonakin päivänä tuo voisin olla minä. Kummasti pienetkin jutut saavat aikaan suuren vaikutuksen.





Nyt kun näihin ihailun kohteisiin päästiin niin jatketaan samalla linjalla. Olin taas katsomassa Poets of the Fallia, tällä kertaa Lappeenrannassa. Tai no, voiko sanoa "taas" kun edellisestä kerrasta oli tullut kuluneeksi puolisentoista vuotta? Toisaalta olihan tämä kuitenkin jo laskujeni mukaan kuudes kerta kun kyseisen bändin näen livenä. Aina se on yhtä ihanaa ja upeaa ja ehkä jopa paraneekin kerta kerralta. En vain pysty edes sanoin kuvailemaan miten paljon rakastan tätä bändiä ja heidän musiikkiaan, kuinka paljosta saan heitä kiittää ja kuinka en varmaan koskaan pääse/pysty heille ilmaisemaan sitä, mitä he minulle merkitsevät. Huh, nyt alkaa itkettää! Mutta oli siis aivan mahtavaa päästä taas eturiviin suosikkibändiään katsomaan ja keikan lopuksi yhtyeen laulaja Marko sanoi taas tämän edellisen keikan jälkeen hehkuttamani "pitäkää huolta itsestänne, että voitte pitää huolta toisistanne". Lämmitti taas sydäntä ja oli hienoa kuulla se uudestaan ja huomata, että se on ilmeisesti asia, jonka Marko sanoo jokaisen keikan päätteeksi. Tärkeä muistutus meille kaikille.


Jep, mulla on nyt siniset hiukset! Edellisessä postauksessa puhuin elämänmuutoksista: lihan syömisen lopettamisesta, hiusten pesemättömyydestä ja muusta sellaisesta. Kaiken muun olen noista asioista oikeastaan unohtanut, mutta liha on pysynyt poissa, eikä se ole ollut edes mitenkään vaikeaa. Hiusten harjaamattomuus ja pesemättömyys jäi siihen kun tajusin hiuslaatuni olevan sen verran ohutta, että se menisi ihan loputtomaan takkuun jos en käsittelisi sitä mitenkään. Värjäys oli aika spontaani idea. Olin pyöritellyt päässäni jo hetken aikaa, että mitä jos värjäisin oranssinpunaiseksi, joka minulla on pari kertaa ennenkin ollut päässä. Ajauduin kuitenkin jotenkin katsomaan Youtubesta videoita siitä kuinka ihmiset värjäsivät hiuksensa siniseksi ja siitähän se idea sitten lähti. Vaalennus päähän ja sen perään sinistä. Tuli kyllä taas todettua, että on se vaalennusaine kunnon myrkkyä; hiukset katkeilivat ja tuntuivat haurailta ja tekevät sitä vieläkin. Päätin, että mitä tahansa tämän hiusvärin kanssa seuraavaksi keksin niin vaalennukseen en todellakaan ryhdy. En edes pelkän juurikasvun. Toistaiseksi olen ainakin todella tykkäillyt tästä sinisestä, enkä koe vielä ainakaan mitään tarvetta vaihtaa väriä, mutta eiköhän sekin vaihe vielä tule. Saa nähdä mitän silloin keksitään. Sininen kun taitaa olla melkoisen vaikea saada hiuksista irti, enkä ihmettele. Koskaan ei ole mikään hiusväri tahrannut näin paljon kylppärin lattiaa ja päänahkaa. Olen nyt edellisen värjäyksen jälkeen pessyt hiukset useaan otteeseen ja vieläkin pään raapimisen jälkeen sormenpäät ovat ihan siniset. Tämä on ehkä suurin miinus sinisissä hiuksissa ja syy miksen usko kauaa jaksavani sinistä.

Olen viime aikoina (taas kerran) tykännyt tosi paljon Gorillazin musiikista. Bändin hahmoista ehdoton suosikkini on Stuart Pot eli 2D ja sinisten hiusten myötä tajusin tämän oivan tilaisuuden cosplayata kyseisenä hahmona. Olen jo pidemmän aikaa halunnut muuntautua Stu Potiksi, mutta en ole saanut aikaseksi hommattua peruukkia. Nyt sitä ei tarvittu! Haluaisin kyllä joskus vetäistä tuon cosplayaamisen vähän paremmin, koska vaatteet ja hiusteni stailaaminen jäi vähän taka-alalle, vaikka meikki mielestäni onnistuikin tosi hyvin.


Tässäpä vielä random-kevään-fiilistely -kuva. On ihanaa, kun säät on selvästi lämmenneet ja aurinkoa näkee enemmän, vaikka tämä kevät onkin ollut vähän tavallista kylmempi.

Gorillazista oli aiemmin jo puhe ja heiltähän tuli uusi albumi (Humanz) ihan vähän aikaa sitten! Olen ennenkin täällä blogissa puhunut Gorillazista ja varsinkin Feel Good Inc. ja Clint Eastwood ovat sellaisia biisejä mitä olen kuunnellut jo pitkään, muutamien muidenkin kappaleiden ohella. Nyt tuon uuden albumin myötä innostuin kuitenkin kuuntelemaan Gorillazia ihan kunnolla ja täytyy sanoa, että tykkään melkein jokaisesta heidän biisistään! On aika harvinaista minulta, että kuuntelen jonkun bändin koko tuotantoa, enkä vain muutamaa tiettyä biisiä.

Gorillaz - Saturnz Barz

Uudelta Humanz-albumilta julkaistiin muutama biisi ennen varsinaisen albumin julkaisua ja Saturnz Barz oli yksi niistä. Taisi olla myös ensimmäinen biisi jonka uudelta albumilta kuulin ja tätä olenkin jumputtanut jatkuvalla soitolla varmaan ainakin kuukauden päivät. Suosittelen kuuntelemaan ja tsekkaamaan myös tuon musavideon, se on aika mielenkiintoinen.

Pari muuta kovaa jytää uudelta levyltä on...



Gorillaz - Andromeda

Gorillaz - Let Me Out

En ole kuunnellut todellakaan vain näitä uusia biisejä, vaan myös vanhempaa Gorillazia ja tässä vielä muutama kipale, joita olen aiemmilta levyiltä kuluttanut viime aikoina liikaakin.

Gorillaz - Fire Coming Out of the Monkey's Head

Gorillaz - November Has Come

Gorillaz - Kids with Guns

Näitä biisejä voisi laittaa paljon enemmänkin, mutta riittäköön tämä määrä toistaiseksi. Kannattaa oikeasti kuunnella Gorillazia, jos tuo tyyli yhtään iskee. Ja jos ei iske niin kuunnelkaa sanoituksien takia. Itsekään en suoraan sanottuna ihan hirveästi yleensä hiphoppia/räppiä kuuntele (hiphop on varmaan lähinnä Gorillazin musiikkityyliä) mutta on noissa biiseissä mielenkiintoiset sanat, joista voi kaivaa merkityksiä suuntaan jos toiseen ja useat biisit ovat myös kantaaottavia. Minä olen muutenkin sellainen ihminen, jolle musiikissa tärkeintä on lyriikat: jos ne iskee niin ei sillä genrellä ole enää oikeastaan mitään väliä.

No niin, enköhän ole tässä höpöttänyt jo ihan tarpeeksi. 
Muistakaa tehdä asioita, jotka tekevät teidät onnelliseksi!