tiistai 8. maaliskuuta 2016

Pettävällä Jäällä

Maaliskuu on edennyt jo yllättävän pitkälle, aamulla ikkunan takaa kuului lintujen laulua; kevät on tulossa jo lähempänä kuin aavistaisikaan.
En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne mitään, mutta nyt on ihan pakko päästä purkamaan ajatuksia. 

Kaksivuotisen koulutukseni toinen ja samalla viimeinen vuosi pyörähti tosiaankin käyntiin tammikuussa. Ensimmäisistä näytöistäkin taisin mainita edellisessä postauksessa. Ne olivat ja menivät, mutta näytöt ja niistä saatu palaute sai minut viimeistään todellakin huomaamaan, ettei kosmetologin ammatti ole minua varten. 

Olen aina ollut ihminen, joka miettii asioita turhankin paljon etukäteen. Totta kai on hyvä suunnitella tulevaisuutta, mutta minulla tällainen suunnittelu menee joskus liiallisuuksiin.
Minulla on tätä koulua vielä noin kahdeksan kuukautta jäljellä, ettekä voi arvatakaan miten vaikeaa ja raskasta on yrittää panostaa opintoihin, jotka kiinnostavat hyvin vähän/ei ollenkaan. Koulun lopettaminen on ehdottomasti pyörähtänyt mielessä muutamaankin otteeseen, mutta tässä vaiheessa se tuntuisi typerältä, kun koulua on jäljellä vajaa vuosi. Toisekseen en voisi kuvitellakaan poistavani elämästäni ainutta "vakaata" asiaa. Jos lopettaisin koulun, olisin täysin tyhjän päällä. 

Olen pohtinut erilaisia mahdollisuuksia kosmetologin opintojen jälkeiselle ajalle, niistäkin kerroin jo jonkun verran edellisessä tekstissä. Minua kiinnostaisi niin paljon opiskella käsikirjoittamista tai ylipäätään elokuva-alaa, mutta pelkään, että tuollaisella alalla työllistyminen on vaikeaa, enkä lopulta elätä itseäni omalla alallani. Toinen ja vähän enemmän päätökseeni vaikuttava juttu on se, että Savon alueella ei ainakaan tietääkseni ole korkeakoulua, jossa voisi opiskella elokuva-alaa ja tämä kaupunki, johon päädyin vahingossa ja jonka piti olla vain väliaikainen asuinpaikka, on tullut minulle niin kovin rakkaaksi, etten millään haluaisi muuttaa ainakaan kovin kauas täältä. 

Tuleepa nyt näitä viittauksia edelliseen postaukseen, mutta whatever: edellisessä postauksessani sanoin, ettei elokuva- ja televisiomaskeeraus kiinnosta minua enää niin paljon, koska se on kovin koneellistettua. Ja onhan se. Mutta ei todellakaan kokonaan. Olen viime päivinä katsonut Face Off -nimistä TV-ohjelmaa, jossa siis kilpaillaan maskeeraamisessa. Enimmäkseen nimenomaan elokuvamaskeerausta ajatellen. Olen joskus pari vuotta sitten seuraillut kyseistä ohjelmaa, mutta nyt ajattelin katsella uudempia kausia ja voi että kuinka tuollaisen ohjelman katsominen muistutti minua rakkaudestani ja kiinnostuksestani elokuvamaskeeraukseen! 
Ongelma (työllistymisen rinnalla) on se, että Suomessa ei ole...en haluaisi sanoa "kunnon maskeerauskouluja", koska suomalaisten maskeerauskoulujen taso on varmasti oikein hyvä, mutta pikemminkin Suomessa ei ole nimenomaan elokuvamaskeeraukseen erikoistuneita kouluja. Ja onhan ulkomailla sijaitsevien maskeerauskoulujen taso jotain ihan toista kuin Suomessa. Toinen juttu on se, että vaikka Suomessa opiskelisikin maskeerausta, ei täällä ole tarpeeksi työtä elokuvamaskeerauksien parissa. Ei ainakaan sellaisien, mitä minä haluaisin tehdä. Pelkään, että jos opiskelen maskeeraajaksi Suomessa, päädyn johonkin kakkosen uutisiin puuteroimaan uutisankkurin pärstästä kiiltoa pois. Ei sillä että siinä mitään vikaa olisi, mutta en minä sellaista halua tehdä työkseni. 
Ulkomailla, erityisesti Yhdysvalloissa, olisi ihan erilaiset mahdollisuudet edetä maskeeraajan työssä ja niin kyllä käsikirjoittajankin hommissa. Yhdysvaltojen tai Britanniankin maskeerauskoulujen kurssit vain maksavat kymmeniä tuhansia euroja. 

Yritän kovasti siirtää kaiken tämän kriisin taka-alalle, koska rakastan vieläkin elämääni tällä hetkellä. Haluan nauttia tästä ajasta, mikä minulla on tässä kaupungissa, näiden ihmisten kanssa, koska tiedän sen loppuvan ennemmin tai myöhemmin. 
Näin eräänä päivänä netissä tekstin (en muista missä, luultavasti Facebookissa tai Instagramissa), mitä en edes muista sanasta sanaan, mutta se jäi mieleeni. Ideana oli, että onnellisuuden tunne katoaa, jos sitä ajattelee liikaa. Siksi onnellisina hetkinä ei pitäisi ajatella, miksi on onnellinen, vaan pitäisi vain todeta ja hyväksyä se tunne. Haluan yrittää elää tuon ohjeen mukaan, mutta kai olen sen verran pessimisti, että aina kun olen onnellinen, alan miettiä miksi olen onnellinen ja miten kaikin eri tavoin ne syyt voivat poistua elämästäni ja tuhota tuon tunteen. 

Laittaisin tähän loppuun muutaman kuvan keventämään tämän postauksen ahdistavuutta ja synkkyyttä, mutta kello on melkein puoli kaksi yöllä, enkä jaksa siirtää kuvia puhelimelta tietokoneelle. Sori! 
Tässä kuitenkin vielä muutama biisi, joita olen tykännyt kuunnella viime viikkoina. Yllättävän paljon suomalaista musiikkia!






Jospas ensi kerralla keksisi jotain vähän iloisempaa aihetta höpöteltäväksi, mutta se jää nähtäväksi. Voisin yrittää saada kuvia koneelle ja kirjoittaa vähän oikeita kuulumisia, enkä vain tätä ahdistavaa ajatuksenjuoksua. 

Muistakaa juoda paljon vettä, syödä tarpeeksi vihanneksia ja pitää itsestänne huolta yhtä paljon kuin pidätte niistä, jotka ovat teille tärkeimpiä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti