sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Take Your Place Inside the Fire with Her

Tämä viikonloppu on ollut yksi parhaista ikinä. 
Perjantaina menin seitsemäksi aamulla työharjoitteluun. Aikaisin heräämisessä nyt ei ole mitään ihanaa, mutta työharjoittelussa sujui todella hyvin. Autoin jopa onnistuneesti asiakasta löytämään haluamansa tuotteen, vaikka hän ei puhunut sanaakaan suomea, ruotsia tai englantia. 
Töiden jälkeen värjäsin hiukset kestosävytteellä ja nyt color maskien, hopeashampoiden ja vaalennuksien jälkeen hiukseni ovat vihdoin aika lailla sellaiset platinablondit, jotka olen halunnut. 

Kuuden aikoihin lähdettiin parin kaverin kanssa ajamaan Joensuuhun katsomaan Poets of the Fallin keikkaa. Muutaman mutkan jälkeen löydettiin oikea paikka ja oltiin lopulta paikalla sen verran ajoissa, että päästiin ihan eturiviin. Mahtavaa!



Nelisen kertaa keikan aikana pääsin herkistelemään ja yhden biisin aikana kyyneleet valui ihan kunnolla pitkin kasvoja. Minulle tärkein kappale koko maailmassa on Poets of the Fallin Roses ja olen aina toivonut kuulevani sen livenä. Olin käynyt kahdesti ennenkin tämän bändin keikalla ja nyt, kolmannella kerralla, toiveeni toteutui. Sillä sekunnilla kun tajusin mikä biisi on tulossa, silmiin kertyi kyyneleitä, enkä pystynyt edes laulamaan kunnolla mukana, kun itketti niin paljon. En olisi oikeasti ikinä uskonut, että minuun iskee tuollainen reaktio, mutta niin vain kävi. 
Keikka oli kokonaisuudessaan tietysti aivan älyttömän hieno! Mitä muutakaan sitä voi lempibändiltään odottaa. Luulenpa, että vaikka laulaja unohtaisi sanat ja kitaristit soittaisivat nuotin vierestä, olisin silti aivan liekeissä.



Kävin jo useampia viikkoja sitten kyselemässä paikallisesta Kultajousesta tätä Poets of the Fallin suunnittelemaa Hopecatcher -korua. Korut olivat siinä vaiheessa jo loppuunmyyty, mutta ihana myyjä tilasi toisesta liikkeestä vielä yhden minua varten tähän myymälään. Pelkäsin, ettei koru ehdi saapua ennen perjantain keikkaa ja olin tavallaan menettänyt jo toivon siitä, että saisin korun keikalle. Työharjoittelun jälkeen kuitenkin huomasin puhelimeeni saapuneen tekstiviestin, jossa kerrottiin, että tilaamani tuote on tullut myymälään. Tietenkin juoksin heti (vain tien toiselle puolelle) noutamaan riipustani. 

Tuo koru on muuten itsessäänkin mielestäni todella kaunis ja simppeli. Erityisen paljon tykkään tuosta ketjusta, joka ei ole sellainen perinteisen näköinen ohut ja tasainen, vaan vähän tuollainen rock-henkisempi(?) ja jämäkämpi. Ketju on myös kivan pitkä, tuota kuvaa varten kiepautin ketjun kahdesti kaulani ympäri ja se oikeastaan toimii tosi hyvin niinkin. Tykkään tosin enemmän pitkistä ketjuista, joten tuo on täydellinen! Ja mikä parasta, koru symboloi paitsi lempibändiäni, myös...no, Hopecatcher. Eiköhän tuo mielettömän kaunis nimi kerro tarpeeksi.

Matka Joensuusta takaisin kotiin perjantain ja lauantain välisen yön myrskyssä oli melko mielenkiintoinen. Tietenkin oli ihan pilkkopimeää ja tie oli mutkainen, onneksi asfaltoitu, mutta metsän ympäröimä. Aina kun tuli vähänkin avoimempi kohta, auto rupesi heittelehtimään tuulen mukana. 
Yhdessä kohtaa vastaan tuli auto, minkä takia tietenkin napsautin pitkät valot pois. Samantien auton mentyä ohi, en ehtinyt edes laittaa pitkiä takaisin päälle, puoliksi tielle (juuri meidän kaistalle) oli kaatunut iso puu. Reaktionopeus ja keskittyminen olivat onneksi kunnossa ja ehdin väistää niin ettei käynyt mitään vakavaa. Auto otti vähäsen osumaa puun latvasta ja kärsi pieniä vaurioita, mutta ei mitään toimintaa haittaavaa. Ei muuta kuin soitto hätäkeskukseen ja kertomaan tuosta puusta, että se käytäisiin korjaamassa pois. Tuolla kyseisellä tiellä on muistaakseni vielä satasen nopeusrajoitus ja jos siitä vauhdista täräyttäisi päin puuta...ei hyvin kävisi. Meillä oli todellakin tuuria matkassa! Loppumatka kotiin ajettiinkin sitten erityisen hiljaa ja valppaina, sen verran kuitenkin säikähti. Mitä olisikaan elämä ilman vauhtia ja vaarallisia tilanteita!

Lauantaina vietettiin aikaa kavereiden kanssa pienellä porukalla. Kuunneltiin musaa ja höpöteltiin ja loppuillasta lähdettiin vielä vähän tanssimaan. Vaikka yöunet jäikin aika vähäisiksi, oli tosi hauskaa!
Tämä sunnuntai menikin vähäisen nukkumisen takia melko laiskasti. Nukuin myöhään, nousin ylös vielä myöhempään ja sitten lähdettiin katsomaan käärmeitä ja muita otuksia matelijanäyttelyyn. Kuvia en harmikseni muistanut siellä ottaa (enkä tiedä olisiko siellä saanutkaan kuvata), mutta kokemus oli hieno! Sain pidellä kuningaspytonia ja berberinskinkkiä ja olisin voinut ottaa kaikki käärmeet ja liskot heti mukaan kotiin! Käärmeet ja liskot on vaan niin ihania. Näytteillä oli myös hämähäkkejä, mutta sellaista en kyllä ikinä huolisi vaikka maksettaisiin. 
Olen oikeastaan jo vuosia halunnut lemmikikseni käärmeen tai jonkin pikkuisen liskon, mutta en vain jostain syystä ole sellaista hankkinut. Toisaalta hyvä juttu, koska olen nykyään tosi vähän kotona, joten olisi vähän tylsää aina jättää lemmikki yksin kotiin. Nytkin harmittaa, kun lemmikkipupuni joutuu olemaan melko paljon yksin.
Matelijanäyttelyn jälkeen mentiin pienellä porukalla kaverin luo katsomaan Napapiirin Sankareita, kun osa ei ollut nähnyt tuota ensimmäistä osaa vielä. Pitihän se näyttää, hauska leffa kun on. 

 Tässäpä epämääräinen perjantailta ennen kun lähdettiin keikalle. Olen jotenkin ihan rakastunut tällaisiin ylieditoituihin, salamalla otettuihin, jopa ylivalottuneisiin kuviin, joissa tausta on melkeinpä ihan musta ja itse olen tuollainen haamunvalkea. Mikähän siinä on, että kaverit aina puhuvat siitä kuinka eivät jaksaisi läträtä itseruskettavien kanssa, mutta haluavat olla ruskettuneita ja sitten minä haluan olla tuollainen kalmankalpea ja vältän poskipunankin käyttöä...jännää, miten paljon ihmisten ihanteet voi vaihdella, vaikka ollaan ihan samasta maasta ja samanhenkisiä tyyppejä.

Aina välillä kuuntelen normaalisti jotain biisiä, jonka olen kuullut monet kerrat ennenkin. Sitten yhtäkkiä kaikki loksahtaa jotenkin kohdalleen ja huomaan biisin sanoman, tarkoituksen ja kaikki ulottuvuudet ihan uudella tavalla. Rakastun biisiin, kuuntelen sitä repeatilla seuraavat pari viikkoa ja sitten siirryn seuraaviin biiseihin. Tällaista biisiä ei ole pitkään aikaan tullut eteen, mutta nyt jostain syystä sellainen ilmestyi. Kyseessä on Disturbedin Inside the Fire. Tuo kappale on vain jotenkin niin karmivan surullinen. Kappalehan kertoo siitä, kuinka bändin laulajan tyttöystävä teki itsemurhan ja tämä laulaja harkitsee sen takia tappavana itsensä myös. Biisin "puheäänenä" toimii paholainen, joka houkuttelee laulajaa itsemurhaan, jotta tämä voisi olla taas rakkaansa kanssa. Rankkaa kamaa.


Palatakseni vielä tuohon Poets of the Fallin keikkaan; keikan loputtua bändin laulaja Marko sanoi ennen kun poistui lavalta "Pitäkää huolta itsestänne, että voitte pitää huolta toisistanne". Se todellakin osui ja upposi, enkä tiedä parempaa tapaa ilmaista kuinka tärkeää on huolehtia itsestään, ei vain itseään varten, vaan myös muita varten ja kuinka parempi paikka maailma olisi, jos kaikki vain noudattaisivat tuota yksinkertaista virkettä.

Huh, innostuinpas höpisemään! Nyt kun olen saanut purettua tämän liudan ajatuksia, voin mennä rauhassa nukkumaan. Tämä uskomattoman upea viikonloppu mielessäni lähden kohti uusia koitoksia.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti