maanantai 28. syyskuuta 2015

Forgetting is painful

Valvoin kavereiden kanssa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kuuteen saakka nähdäkseni paljon puhutun verikuun. Koko ilta ja yö oli mielettömän hauska, eikä haitannut yhtään vaikka se superkuu näkyi pilvien raosta parin minuutin ajan pienenä punertavana plänttinä taivaalla. 

Minuun iski jotenkin suunnattoman suuri haikeus ja ehkä pieni ahdistuneisuuskin luettuani netistä uutisotsikon "Jos unohdat punertavan kuun ensi yönä, joudut odottamaan toista tilaisuutta vuoteen 2033". Jostain syystä tuo sai minut tajuamaan kuinka hetkellistä kaikki on ja kuinka pieni merkitys kaikilla asioilla loppujen lopuksi on. Vaikka juuri nyt tuo viime yö tuntuu unohtumattomalta ja muistelen sitä hymyillen vielä monen viikon tai kuukaudenkin jälkeen, miten käy kun siitä on kulunut vuosia? Missä olen 18 vuoden päästä, kun verikuu seuraavan kerran näyttäytyy? Olenko vielä yhteyksissä tämänhetkisiin kavereihini? Muistanko missä olin ja kenen kanssa edellisen verikuun aikaan vuonna 2015? 

Kuva Googlesta

Olen tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa onnellisempi kuin olen koskaan ollut. Varmaankin juuri siksi pelkään aivan suunnattomasti sitä kun tämä vaihe elämässäni loppuu. Mikään ei kestä ikuisesti ja kaiken on joskus loputtava, eikä se ole välttämättä huono asia. Mutta ei se helppoakaan ole. 
En tajua, miksi haluan varjostaa onnellisuuttani ajattelemalla tällaisia asioita. Olen aina ollut todella taidokas ajattelemaan itselleni kauhean ahdistuksen ja pelon, mutta en usko että nuo tunteet ovat koskaan olleet näin vahvoja. Nytkin minulla on ihan fyysisesti paha olo ja sattuu vatsaan, koska tietysti minun oli ajateltava näitä asioita koko ajan kirjoittaessani tätä tekstiä. 

Mainitsin tuossa aiemmin, että kaiken hetkellisyyden lisäksi tajusin kuinka pieni merkitys kaikella on loppupeleissä. Se ei ole niinkään huono asia ymmärtää, koska jos ottaa kaiken liian vakavasti ja pelkää koko ajan kaiken seurauksia, jättää paljon hienoja asioita tekemättä ja kokematta. 

Aloin kirjoittaa tätä postausta ajatellen, että ei tästä hyvänmielen postaus todellakaan tule. Että olen varmaan vain entistä ahdistuneempi lopettaessani tämän kirjoittamisen. Nyt minulla on kuitenkin oikeastaan paljon parempi fiilis kuin alkaessani kirjoittaa. Tästäkin kaikesta saa nostettua pinnalle kultareunuksen: kun ymmärtää miten hetkellistä kaikki on, ymmärtää myös ottaa kaiken ilon irti jokaisesta hetkestä. Koskaan ei tiedä milloin käy jossakin paikassa tai näkee jonkun ihmisen viimeisen kerran. Jokaisesta päivästä on oltava kiitollinen ja jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti