maanantai 28. syyskuuta 2015

Forgetting is painful

Valvoin kavereiden kanssa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kuuteen saakka nähdäkseni paljon puhutun verikuun. Koko ilta ja yö oli mielettömän hauska, eikä haitannut yhtään vaikka se superkuu näkyi pilvien raosta parin minuutin ajan pienenä punertavana plänttinä taivaalla. 

Minuun iski jotenkin suunnattoman suuri haikeus ja ehkä pieni ahdistuneisuuskin luettuani netistä uutisotsikon "Jos unohdat punertavan kuun ensi yönä, joudut odottamaan toista tilaisuutta vuoteen 2033". Jostain syystä tuo sai minut tajuamaan kuinka hetkellistä kaikki on ja kuinka pieni merkitys kaikilla asioilla loppujen lopuksi on. Vaikka juuri nyt tuo viime yö tuntuu unohtumattomalta ja muistelen sitä hymyillen vielä monen viikon tai kuukaudenkin jälkeen, miten käy kun siitä on kulunut vuosia? Missä olen 18 vuoden päästä, kun verikuu seuraavan kerran näyttäytyy? Olenko vielä yhteyksissä tämänhetkisiin kavereihini? Muistanko missä olin ja kenen kanssa edellisen verikuun aikaan vuonna 2015? 

Kuva Googlesta

Olen tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa onnellisempi kuin olen koskaan ollut. Varmaankin juuri siksi pelkään aivan suunnattomasti sitä kun tämä vaihe elämässäni loppuu. Mikään ei kestä ikuisesti ja kaiken on joskus loputtava, eikä se ole välttämättä huono asia. Mutta ei se helppoakaan ole. 
En tajua, miksi haluan varjostaa onnellisuuttani ajattelemalla tällaisia asioita. Olen aina ollut todella taidokas ajattelemaan itselleni kauhean ahdistuksen ja pelon, mutta en usko että nuo tunteet ovat koskaan olleet näin vahvoja. Nytkin minulla on ihan fyysisesti paha olo ja sattuu vatsaan, koska tietysti minun oli ajateltava näitä asioita koko ajan kirjoittaessani tätä tekstiä. 

Mainitsin tuossa aiemmin, että kaiken hetkellisyyden lisäksi tajusin kuinka pieni merkitys kaikella on loppupeleissä. Se ei ole niinkään huono asia ymmärtää, koska jos ottaa kaiken liian vakavasti ja pelkää koko ajan kaiken seurauksia, jättää paljon hienoja asioita tekemättä ja kokematta. 

Aloin kirjoittaa tätä postausta ajatellen, että ei tästä hyvänmielen postaus todellakaan tule. Että olen varmaan vain entistä ahdistuneempi lopettaessani tämän kirjoittamisen. Nyt minulla on kuitenkin oikeastaan paljon parempi fiilis kuin alkaessani kirjoittaa. Tästäkin kaikesta saa nostettua pinnalle kultareunuksen: kun ymmärtää miten hetkellistä kaikki on, ymmärtää myös ottaa kaiken ilon irti jokaisesta hetkestä. Koskaan ei tiedä milloin käy jossakin paikassa tai näkee jonkun ihmisen viimeisen kerran. Jokaisesta päivästä on oltava kiitollinen ja jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen. 


sunnuntai 27. syyskuuta 2015

I see dead people

Ihan alkuun haluan tunnustaa yhden asian. Tai no, en tiedä onko se niinkään tunnustus, mutta teen nyt selväksi tämän jutun: minä uskon yliluonnollisiin asioihin. Ainakin jossain määrin.

Aaveet, kummitukset, henget (...millä nimellä edesmenneiden maan päälle jäävää energiaa/sieluja haluaakaan kutsua) ovat minulle itsestäänselvyys. En näe mitään syytä miksen uskoisi niihin. Olen itse nähnyt ja kokenut asioita, joita ei voi selittää muulla keinoin ja en ole ainut jolla on tällaisia kokemuksia. Mielestäni ei ole mitään väärää, jos uskoo henkimaailmaan. Miljoonat ihmiset uskovat monikätiseen jumalaan tai parrakkaaseen kaikkivaltiaaseen taivaassa, joten miksi aaveisiin uskovaa pidetään täysin sekopäisenä? 

En ole aivan varma minkälaisiin henkiin uskon. Tai pikemminkin en tiedä miksi jotkut ihmiset jäävät tänne vielä kuolemansa jälkeenkin. Ehkä kuollut saa päättää haluaako jäädä aaveena maan päälle vai siirtyykö mieluummin taivaaseen/helvettiin/tyhjyyteen/mihin vaan. Ehkä henget voivat käydä sieltä kuolemanjälkeisestä paikasta (mikä se sitten onkaan) aina välillä maan päällä hengailemassa. En todellakaan osaa sanoa.



Oli miten oli, en varsinaisesti pelkää aaveita. Paranormaalit kokemukset on aina vähän pelottavia, mutta en suoranaisesti pelkää niitä. Uskon, että aaveet voivat olla täysin harmittomia, mutta jotkut saattavat olla jopa hengenvaarallisia. Jonkinlainen terve pelko on syytä olla mukana näissä asioissa. 

Haluan joskus hyvällä ajalla kirjoittaa postauksen paranormaaleista kokemuksistani, mutta nyt ei ole aikaa paneutua niihin. Haluan suunnitella sitä tekstiä vähän enemmän, tämä oli lähinnä vain tällainen tajunnanvirran tulos.

Yritän kovasti muistaa ottaa enemmän kuvia ihan arkisista jutuista, että saisin tehtyä sellaisia kuulumisia-postauksia. En vain ole tottunut kuvaamaan aina kaikkialla kaikkea. Toki voisin kertoa ihan vain tekstinä mitä olen tehnyt ja missä ollut, mutta onhan kuvallinen postaus aina paljon hauskempi. 

tiistai 1. syyskuuta 2015

Prologue

Tässä nyt sitten kesäkuusta asti pohdittuani asiaa päätin aloittaa blogin. Tämäkin blogi on ollut olemassa ulkoasuineen ja nimineen kaikkineen jo jonkin aikaa, mutta nyt tuntuu siltä, että olisi intoa kirjoittaa.
Olen ennenkin blogannut, mutta lähinnä sellaisella mielentilalla, että haluan paljon seuraajia ja haluan miellyttää blogillani muita ja kirjoittaa sellaisista asioista, jotka saattaisivat kiinnostaa lukijoita. Nyt lähden kuitenkin liikenteeseen ajatuksella, että kirjoitan siitä, mistä haluan kirjoittaa. En ota paineita postausvauhdista tai postauksien laadusta tai kuvien ottamisesta jokaiseen postaukseen. Ei ole oikeastaan väliä haluaako joku lukea juttujani vai ei, koska kirjoitan siksi, että tykkään kirjoittamisesta ja haluan jonkin paikan mihin voin vapaasti purkaa ajatuksia asioista, iloista ja suruista.

Voisin varmaankin kertoa tässä ensimmäisessä postauksessa vähän itsestäni. Mitään elämäkertaa en ala kirjoittamaan, koska asioita tulee varmaan esille aina silloin tällöin postauksissa, mutta jonkinlaista perusinfoa haluan kertoa. 
Liikun netissä yleensä nimimerkillä SamSook, joten se olkoon nimeni myös täällä blogissa. Olen 20-vuotias, opiskelen ja asun soluasunnossa kaverini ja lemmikkipupuni kanssa Itä-Suomessa. Vapaa-ajallani yleensä hengailen kavereiden kanssa, katson elokuvia, pelaan tietokonepelejä, luen kirjoja tai vaan surffailen netissä. 

Uskoakseni tämä riittää tällä erää, tällainen lyhyt johdanto.